Viime yönä heräsin aamuyöstä ja mieli oli täynnä tuttuja murheita ja syyllisyyksiä. Aina loman alussa tämä vaihekin täytyy läpikäydä. Mutta tänään tuntuu,että nyt olen LOMALLA. Sen tietää siitä, että mieli on niin rauhallinen, että lukeminen sujuu, suunnitelmat eivät vaihdu koko ajan, on rentoutu mieli. Äsken tulin rannalta, mikä on tosiaan aika pieni ja vaatimaton täällä Katapolassa, mutta mä nautin iltapäiväauringosta, uinnista ja siitä, että missään ei pauhannu mikään musiikki, meren kohina oli äänekkäintä, mitä kuulin. Ja pois rannalta kävelin paljain jaloin, rauhallisesti ja onnellisena. Mä oon tainnu löytää Kreikan saarista tämänhetkisen suosikkini.
Chozoviotissan luostari oli mieletön elämys. Nyt ymmärrän, miksi "Suuri sininen" on kuvattu juuri sen lähettyvillä. Ei näkynyt yhtän mitään muuta, kuin huikaisevan sininen meri joka puolella. Oli kova tuuli ja tuulen äänet olivat myös mielenkiintoisia. Luostarille oli kova kipuaminen, tuulessa piti pitää huolta tasapainosta, mutta vierailu oli hieno kokemus. Kipuaminen oli hankalaa mennen tullen varvastossuilla, monilla näytti olevan jotkut paremmat ja trekkingille sopivammat kengät. Luostarissa asuu kolme munkkia enää. Kierroksen lopussa luostari tarjosi vesilasin ja pienen naukun itse tehtyä väkevää viiniä. Aikamoista sokerilientä muuten. Vaikka mä en olekaan mikään kovin uskonnollinen ihminen, koin jonkinlaista pyhyyttä luostarin lähettyvillä. Se koostui meren äärettömyydestä, oman pienuuden kokemisesta ja siihen sisältyi kiitollisuutta siitä, että sain elää sellaisen hetken. Että mulla on terveet jalat ja sen verran energiaa, että järjestin itseni taas tämmösten kokemusten äärelle. Pienuuden kokemuksen sain myös siinä, että huomasin kokevani jonkinlaista itsetuntovajetta ruotsalaisiin verrattuna. Täälä on muuten paljon ruotsalaisia ja kreikkalaisia turisteja. Myös ranskalaisia on paljon. Joku hoikka ja ruskettunut meidän ikäinen ruotsalainen pariskunta kertoi olevansa liikenteessä purjeveneellä ja muutenkin juttelivat kivasti englanniksi siinä. Sitten se mies kysyi, miksi minä tai muutkaan suomalaiset emme koskaan puhu ruotsia, vaikka koulussa meille sitä opetetaan ja luulisi, että me sitä osaamme, koska Suomessahan asuu paljon ruotsia puhuvia. Selitin vuolaasti, miksi emme puhu ruotsia. Samalla, kun selitin, tunsin itseni tosi idiootiksi ja huomasin alkavani "hurrittelemaan" miestä mielessäni. Onneksi siis vain mielessäni. Todennäköisesti hän vain ihmetteli asiaa, ihan vilpittömästi, mutta näin niinä sillä hetkellä jonkinlaisen moitteen ja tunsin itseni finnjäveliksi. (ollaan mekin ruskeita, mutta myös lihavia ja me ei hymyillä koko aikaa.) Piti kauan ajatella asiaa, että sain sen pois mielestäni.
Nyt on edessä vain illan tavernan miettiminen. Se on aina yhtä mukavaa ja lopputulos lähes aina palkitseva. Tänään taidan syödä kalaa. Meidän hotellin isäntä on supermukava ja kysyy aina tavatessa, että miten päivä on mennyt ja antaa vinkkejä, mihin kannattaisi lähteä käymään. Täällä on myös kiva tapa, että ihmiset tervehtii ventovieraitakin tavatessa. Niin tekee sekä paikalliset mummot, että muut turistit. Siitä tulee kiva olo. Nyt alkaa jostakin kantautua hiilloksella paistetun lihan tuoksu...taidan avata Mythoksen ja alkaa valmistautua iltaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti